maanantai 28. elokuuta 2017

Putoan sen mukana


Hei, waddup, terve, moido ja kaikkea siltä väliltä.

Mikäli ette ole huomanneet, en ole kovin aktiivinen ollut tämän blogin suhteen. Syy on lähinnä siinä että vaikka kirjoittaminen on mun rakastama taiteenlaji aina Sapfosta sysisuomalaisiin Timo K. Mukka- ylistyksiin asti, mun asettama rima omille teksteille on ollut usein aika epärealistisen korkealla. En tiedä onko syy siinä että toivon näillä pikkuisilla pääpieruillani haalivani menestystä ja kunniaa internetin jo valmiiksi hedelmällisestä teksiviidakosta, vai haaveilenko aavistusta pidemmällä tekstillä Finlandia- tai vähintään Runeberg- palkinnon pokkaamisen kylmiltään blogista käsin. Järki ja viimein minäkin sanon että eihän se tod niin mee. Tekstiä ja juttua kyllä riittää vaikka muille jakaa, mutta se rima on yhä niin ylhäällä ettei mun parhaatkaan feminismisavotat saa sitä juuri laskemaan. Mikä avuksi?

No, jatkossa en enää hirveästi jaksa panostaa laajoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin ainakaan siinä suuruusluokassa, mitä ekan postauksen jälkeen visioin. Kyynisyys iskee siinä vaiheessa kun mietin että ei mun höphöpö anarkistikapina ehkä pysty instituutioita tai Sipilän hallitusta kuitenkaan kaatamaan. Henkilökohtainen olkoon poliittista. Tulevaisuudessa aion ehkä avautua laajemmin siitä miksi Tulen ja jään laulun Cersei on musta niin paras hahmo, miten identifioidun vahvasti vesikoppisten elämänkaareen ja annan parhaat vinkit siihen, miten paistetulla sipulilla ja Pirkka-nuudeleilla voi korvata täysipainoisen ja proteiinipitoisen ruokavalion. Ehkä sekaan ujutan paremmin artikuloituja pamfletteja antifasismista yms. tyydyttääkseni tarpeeni joskus vielä olla "vakavasti otettava kirjoittaja". En halua enää jäädä naamattomaksi mielipidetorveksi joka hyräilee hiljaa työnväenlauluja (sillekin on kyllä vielä paikkansa).

*

Kesä on ollut tosi super ja ebin sekä tasapainoisen punaviinifilosofinen että ehdan poliittinenkin. Viimeisellä käynnilläni lapsuudenkodissa myös sisäilman mikrobipöpöt pääsivät tervehtimään kaupunkilaistunutta immuunijärjestelmääni, ja nyt olen kärvistellyt kohtalaisen kiusallisessa flunssassa kohta viikon päivät. Hauskinta mun flunssailussa on aina se kun aivojen koostumus alkaa vastata ylikypsää vesimelonia ja sit mulla vuotaa kaikki kasvojen ruumiinaukot vettä ja räkää (siemeniä ei onneksi mutta you get the gist). Oon todennu että ainakin mun silmien vihreys erottuu kauniisti punertavan, itkuisen hiussuoniviidakon seasta. Onneksi ibuprofeeni on ystävä.

Haluaisin piirtää mutta kynä ei pysy kädessä ja mulla on nyt n. 0% chilliä digitaalisen piirtämisen kanssa. On myös käynyt ilmi että mun intohimoinen viha piirtopöydällä kirjoittamiseen ei johdukaan pelkästään käsialan subjektiivisesta paskuudesta vaan mun käsien kirjoitusasennosta, joka on lievästi sanottuna aika konkkelo. Koetan vähän suoristaa sitä ja koittaa sitten uudelleen. Tylsien aikojen positiivisena juttuna on aina ihana stressittömyys ja zen-tila, mitä ei edes huomaa kun syksy taas pian tekee kuvainnollisen alakoukun meidän kaikkien kohdalle. Ainakin minun. Itse ajattelin valmistautua ostamalla jostain ihka uuden ja katu-uskottavan takin jotta voin hehkua glitteriä synkimmän kaamoksenkin keskellä, paljon chai-teetä ja juustohöylän.




Flunssan kahdet kasvot.

Voimia tulevaan talveen,

- Sumu 28.8.2017

maanantai 1. toukokuuta 2017

doors



if there were two doors to define our lives
you would’ve taken the wooden one
the plain, brown, sturdy and wooden one. the one so many people had gone through before you, and would after you, given you would choose that door.
would you?
I was sure you would
but what struck me was your curiosity of my door, the one I had choosen to enter
it was nothing like the one you were thinking as the right one: in fact it was quite the opposite.
my door was frail and black. a bit flimsy and unique, with thin cracks here and there in the corners of the wood that was painted black.
and suddenly you decided you wanted to go through that door.
I was flabbergasted and happy, of course. I showed you the way. We were ready to enter together, my hand holding yours.
but when you didnt like it – you saw it really was too frail and fragile to support you in your journey – you took a step back and I could hear the dissappointment and anger in your voice. why is it like this? why isn’t this door as steady as the other one? are all the doors like this?
you didn’t understand my confusion. after all, this was the door I was meant to go through from the beginning. for me this was the only door.
so you turned away and returned in front of your steady, reliable wooden door. and you went through it like all the others before and after you and I never saw you again.
now I’m scared of this door before me. I know it’s the one that it meant to me – but what if it isn’t the right one? what if there truly are better doors to go through? would we meet again, if I’d choose the one you did?
I didn’t know the answers then. I don’t know if I ever will.
Until then I wait on front of my flimsy black door, trying to figure out where’d you go and why. 

- Sumu 5.3.2016

torstai 17. marraskuuta 2016

Päivät


Hän lataa deittisovelluksia kuukautiskiertonsa mukaan ja poistaa ne yksi kerrallaan päivien lipuessa takaisin okranväriseen harmauteen - ihmiset putoilevat lattialle kuin kuluneet kuvakortit, palaavat pölyksi bittimaailman loputtomuuteen.

Hän katselee vanhoja sarjoja jotka on nähnyt jo kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin, välillä nauraa, välillä seuraa kasvot vakavina niin kuin minkään valtakunnan vitsi ei pystyisi liukumaan hänen kemikaaleista kireän ihonsa alle.

Välillä hänestä tuntui kun hän voisi itkeä, ihan elämän mahdottomuutta vain, kuten aikuiset ihmiset tekevät. Olisi helppoa jäädä sänkyyn ja kastella tyyny, lakana ja aluspatja hitaasti valuvin kyynelin, jotka ruostuttaisivat hänen rautasänkynsä kehikon oranssiksi. Surun sietämätöntä yksinkertaisuutta miettiessään hän kuitenkin muistaa kevättalven mustat, ikuiset sekunnit, ja valvoo hieman myöhempään ennen kuin uskaltaa illalla taas laskeutua rautakehikon kuivaan syleilyyn.

Jälleen hän lataa ihmisten kuvia kännykkäänsä. Pian hän kyllästyy ja poistaa jokaisen kasvot. Sitä ennen hänen päivänsä valuvat, kuluvat, ehtyvät, ja välillä hän melkein uskoo olevansa elossa.

- Sumu 3.10.2016

torstai 20. lokakuuta 2016

Irkutsk

//CW: itsetuhoisuus, yleinen groteskius ja ällöys

*

Minä elän. Minä tiedän sen, koska olen kokenut sen vastakohdan. Elämisen paradoksaalisen, hapertuneen kaksoiveljen.

Se tapahtui Siperiassa 1947. Pakkasta oli -47 astetta, mutta en tuntenut sitä enää. Tunsin vain lämmön, ja vaalean valon. Jälkeenpäin ajateltuna, 7 varvasta, 2 sormea, sekalaisia riekaleita kasvojen ihoa ja sydän, tottakai, jo ennen vuotta 1947, ja muutama muu sellainen hermostollinen osa jonka ihmismieli yhdistää abstrakteihin käsitteisiin kuten rakkaus ja tietoisuus, paleltuneena ja amputoituna lämpö ei ole se, mitä minun olisi siinä hangessa maatessani kuulunut tuntea. Mutta sitä se oli. Suloista, kaunista lämpöä, joka hiveli vartaloani kuin rakastetun syleily, niin, sitä minä tunsin. Lämpö tuli ennen kipua. Ja kivun jälkeen, ei mitään.


Sairaalasta herättyäni ja ihmisten järkyttyneisiin katseisiin tyynellä, onyksinmustalla katseella vastattuani, niin, sen jälkeen minä menin kotiini. Liike oli vaikeaa, kehoni itsekeskeinen vaikerrus narisi päässäni jokaisella piinaavalla askeleella. Niveleni paukahdukset muistuttivat minua -47 asteen pakkasen koettelemista ovista, joiden puu paukkui kuten minun kehoni nyt, runneltuna ja väsyneenä. Väsynyt oli kehoni, tiesin sen. Mutta minua odotettiin siellä, missä keho oli toissijainen asia. Mentävä oli. Ja niin minä raahustin läpi jäisen, routaisen Irkutskin, puoliksi linkuttaen, puoliksi Pjotriin nojaten. Pjotr oli nuori, ei tiennyt vielä paljon mistään. Ihailin hänen naiivia nuoruuden kiihkoaan, joka tuikki hänen silmistään hänen kertoessaan intohimoisesti Moskovan yliopiston kauniista pojista sen koko matkan, jonka taitoimme läpi roudasta uikuttavan Irkutskin. Minä olin vaiti. Sanani, aivan kuten kehoni, odottivat jossain muualla. Puheelle ei ollut sijaa. Mutta olihan se mukava, että joku sentään jaksoi. Olisin hymyillyt, jos harsoon kääritty pääni olisi haavoja repimättä sen sallinut.


Merimiesköyden viimein kiretessä naristen kaulani ympärille minä tunsin voitonriemua. Nyt se viimeinkin koitti, se aika missä minua odotettiin. Köysi pystyi siihen, mihin Irkutskin krapulaisten oksennuksesta ja koirankusesta täyttynyt jäinen kadunpenger ei pystynyt. Hymyilin, tunsin tikkien repeävän poskestani ja syljen valuvan leukaani pitkin. Viimeinen korahdus oli se nauruni, pilkallinen ironia tästä maailmasta. Ja sitten. Matka kohti maata, jossa minua odotettiin.


Minä olen nähnyt sen. Voi taivas, minä olen nähnyt elämän!


*

- Sumu 11.2.2016

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Paljon melua haluista (tai niiden puutteesta)

Olen viime aikoina seurannut paljon suomalaista seksikeskustelua. Väestöliiton tutkimusprofessori ja seksologi Osmo Kontulan liikkeellepanema uusi Finsex-tutkimus on nostattanut useita kirjoituksia suomalaisten seksin harrastamisesta. Huolen ja ihmettelyn aiheena on erityisesti yhdyntöjen laskusuhdanteinen määrä. Syitä löydetään monia: ihmiset eivät kohtaa, stressi, univaikeudet, ei ole aikaa. Keskustelu on siirtynyt yleisen tason seksittömyydestä sinne missä sitä ainakin tilastojen mukaan eniten harrastetaan - parisuhteisiin. Varsinkin HS:n Mielipide-osiota olen seurannut uteliaana yksilöiden erilaisia visioita lueskellen.

Oman mielipiteeni minut kirvoitti kirjoittamaan kyseisen artikkelin nimimerkki Onnellinen mies. Mielipiteessään Onnellinen mies kertoo kuinka puolison haluttomuus ja seksuaalinen vallankäyttö ajoi suhteen ja lapset kriisiin, joka korjaantui vasta erohakemuksen jättämisen jälkeen. Surullisen tarinansa loppuun Onnellinen mies lisää:

Neuvoni parisuhdeseksin puutteesta kärsiville on sama kuin fyysisestä parisuhdeväkivallasta kärsiville: kun seksuaalisuuden puute parisuhteessasi kasvaa henkisen väkivallan tuntemuksiksi, lähde suhteesta viipymättä. Pelastat silloin itsesi lisäksi vähintään yhden toisenkin ihmisen uuteen ja useimmiten parempaan elämään.

Vaikka seuraus olisi sama, niin minun korvaani seksittömän parisuhteen vertaaminen fyysisen väkivallan kokemiseen kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta.

Sinkkuna olen parisuhdeseksin saralla ehkä jäävi sanomaan juuta tai jaata, mutta aiheen ympärillä käytävä keskustelu on mielestäni menossa huolestuttavaan suuntaan. Yhä useammassa mielipidekirjoituksessa on nostettu esiin hyvin tyypillinen "nainen pihtaa ja käyttää seksuaalista valtaansa (oletettavasti) miestä kohtaan saadakseen haluamansa."

Ei kuulosta kauhean uudelta idealta.

Syvältähän se varmasti on kun ei suhteessa halut kohtaa eikä toista saa innostumaan samalla tavalla, mutta suhteen liitoksia repivä, usein sukupuolistereotypioista ammentava syyttely on nähdäkseni hieman ylimitoitettua. Varsinkin naisten haluttomuus nähdään tällaisessa tilanteessa jonakin vallankäytön kirkkaimpana ruoskana joka tarpeeksi iskuja jakaessaan sivaltaa koko suhteen poikki. Halukas osapuoli on tässä asetelmassa yksin haluineen riutuva raukkaparka, joka keskustelun, vatuloinnin, suostuttelun ja pyytämisen jälkeen alkaa pohtia ongelmaan suhteen ulkopuolisia ratkaisuja.

Onnellinen mieskin kertoo, kuinka suhde muuttui seksittömyyden ja vallankäytön noidankehäksi. Surullinen, mutta sitäkin tavallisempi tarina; kumppanit kasvavat erilleen, ajaudutaan suhteen ulkopuoliseen seksisuhteeseen, lopulta otetaan avioero.

Eräässä mielipiteeen kommentissa toivotaan, ettei Onnellisen miehen ikävästä tapauksesta tehtäisi  lyömäasetta naisia vastaan. Samaa toivon minäkin.

Seksiin liittyvä valta pitää sisällään paljon pinttyneitä sukupuolikäsityksiä. Nainen parisuhdeseksin portinvartijana on seksistinen stereotypia, joka kääntää parisuhteen maskuliinisuus-feminiinisyys -oletuksen päälaelleen. Avioliiton auvoisessa satamassa neitseellisen naisen käsite ei enää vaikutakaan niin toivottavalta. Vastaavasti maskuliinisen vallan vaatimukset yllättäen kyseenalaistetaan, kun toinen osapuoli sanookin ei. Asetelma alkaa muistuttaa tragikoomista tikku-ukkohääkuvaa, jossa mies-ukko näyttää maansa myyneltä (Googlen kuvahaun mukaan vaihtoehtoisesti myös ojentaa luottokorttia maassa ryömien/on jalastaan lukittu rautaiseen vankipalloon/tähtää itseään aseella ohimoon) ja alla lukee tyhjentävin kirjaimin: GAME OVER.

Lopulta kynnyskysymyksenä ei ole enää vain seksi, vaan sen ympärille kietoutuva valtataistelu siitä kuka saa ja kuinka paljon. I have the pussy, I make the rules.

Tutkija Maiju Parviainen nostaa artikkelissaan esiin juuri haluttomuuteen liittyvän epätasapainon parisuhteissa. Selvästi seksologiakin nojaa siihen käsitykseen, että vähemmän haluavalla on valta jonka edessä enemmän haluava joutuu väistämättä tekemään myönnytyksiä. Parviaisen aineiston mukaan suhteissa kuitenkin esiintyy myös painostusta ja myönnytyksiä joutuu tekemään myös se haluttomampi osapuoli. Artikkelissa jopa mainitaan, että naiset joutuvat jopa välttelemään yhdessäoloa joka mahdollisesti johtaisi seksiin.

Yhdessäolon välttely seksin pelossa kertoo mielestäni aika paljon enemmän seksiin liittyvistä negatiivisista tunteista kuin haluttomasta osapuolesta itsestään.  Jos seksin määrä aiheuttaa suhteessa niin paljon kitkaa ja riitelyä, ei sekään varmasti hirveästi pistä haluttamaan. Jos halukkaamman osapuolen toiveet alkavat olla vaakakupissa suhteen kestävyyden kanssa, voidaan kysyä voiko vähemmän haluavan vallasta enää edes puhua.

Ehkä haluttomuusdiskurssi voisi olla hedelmällisempää jos asiaan kysyttäisiin myös haluttoman mielipidettä. Enemmän haluavien ja vähävaltaisempien dominoima keskustelu näyttäytyy usein katkerana ja mustavalkoisena, eikä lyhytaikaisen tunteiden purkamisen lisäksi edistä pitkän tähtäimen rakentavaa keskustelua. Jokaisen tulisi myös omassa parisuhteessaan pohtia, kumpuavatko käsitykset sekä oman että toisen osapuolen seksuaalisesta käyttäytymisestä mahdollisesti sisäistetyistä sukupuolirooleista, ja voiko suhteen ongelmia kenties ratkaista molemminpuolisella komunikaatiolla, jossa ketään ei syyteltäisi pihtariksi tai kyltymättömäksi kaniksi.

Elämän onnellisin päivä.
kuva:  http://i.ebayimg.com/images/g/adsAAOSwWTRWysQB/s-l300.jpg