torstai 17. marraskuuta 2016

Päivät


Hän lataa deittisovelluksia kuukautiskiertonsa mukaan ja poistaa ne yksi kerrallaan päivien lipuessa takaisin okranväriseen harmauteen - ihmiset putoilevat lattialle kuin kuluneet kuvakortit, palaavat pölyksi bittimaailman loputtomuuteen.

Hän katselee vanhoja sarjoja jotka on nähnyt jo kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin, välillä nauraa, välillä seuraa kasvot vakavina niin kuin minkään valtakunnan vitsi ei pystyisi liukumaan hänen kemikaaleista kireän ihonsa alle.

Välillä hänestä tuntui kun hän voisi itkeä, ihan elämän mahdottomuutta vain, kuten aikuiset ihmiset tekevät. Olisi helppoa jäädä sänkyyn ja kastella tyyny, lakana ja aluspatja hitaasti valuvin kyynelin, jotka ruostuttaisivat hänen rautasänkynsä kehikon oranssiksi. Surun sietämätöntä yksinkertaisuutta miettiessään hän kuitenkin muistaa kevättalven mustat, ikuiset sekunnit, ja valvoo hieman myöhempään ennen kuin uskaltaa illalla taas laskeutua rautakehikon kuivaan syleilyyn.

Jälleen hän lataa ihmisten kuvia kännykkäänsä. Pian hän kyllästyy ja poistaa jokaisen kasvot. Sitä ennen hänen päivänsä valuvat, kuluvat, ehtyvät, ja välillä hän melkein uskoo olevansa elossa.

- Sumu 3.10.2016

torstai 20. lokakuuta 2016

Irkutsk

//CW: itsetuhoisuus, yleinen groteskius ja ällöys

*

Minä elän. Minä tiedän sen, koska olen kokenut sen vastakohdan. Elämisen paradoksaalisen, hapertuneen kaksoiveljen.

Se tapahtui Siperiassa 1947. Pakkasta oli -47 astetta, mutta en tuntenut sitä enää. Tunsin vain lämmön, ja vaalean valon. Jälkeenpäin ajateltuna, 7 varvasta, 2 sormea, sekalaisia riekaleita kasvojen ihoa ja sydän, tottakai, jo ennen vuotta 1947, ja muutama muu sellainen hermostollinen osa jonka ihmismieli yhdistää abstrakteihin käsitteisiin kuten rakkaus ja tietoisuus, paleltuneena ja amputoituna lämpö ei ole se, mitä minun olisi siinä hangessa maatessani kuulunut tuntea. Mutta sitä se oli. Suloista, kaunista lämpöä, joka hiveli vartaloani kuin rakastetun syleily, niin, sitä minä tunsin. Lämpö tuli ennen kipua. Ja kivun jälkeen, ei mitään.


Sairaalasta herättyäni ja ihmisten järkyttyneisiin katseisiin tyynellä, onyksinmustalla katseella vastattuani, niin, sen jälkeen minä menin kotiini. Liike oli vaikeaa, kehoni itsekeskeinen vaikerrus narisi päässäni jokaisella piinaavalla askeleella. Niveleni paukahdukset muistuttivat minua -47 asteen pakkasen koettelemista ovista, joiden puu paukkui kuten minun kehoni nyt, runneltuna ja väsyneenä. Väsynyt oli kehoni, tiesin sen. Mutta minua odotettiin siellä, missä keho oli toissijainen asia. Mentävä oli. Ja niin minä raahustin läpi jäisen, routaisen Irkutskin, puoliksi linkuttaen, puoliksi Pjotriin nojaten. Pjotr oli nuori, ei tiennyt vielä paljon mistään. Ihailin hänen naiivia nuoruuden kiihkoaan, joka tuikki hänen silmistään hänen kertoessaan intohimoisesti Moskovan yliopiston kauniista pojista sen koko matkan, jonka taitoimme läpi roudasta uikuttavan Irkutskin. Minä olin vaiti. Sanani, aivan kuten kehoni, odottivat jossain muualla. Puheelle ei ollut sijaa. Mutta olihan se mukava, että joku sentään jaksoi. Olisin hymyillyt, jos harsoon kääritty pääni olisi haavoja repimättä sen sallinut.


Merimiesköyden viimein kiretessä naristen kaulani ympärille minä tunsin voitonriemua. Nyt se viimeinkin koitti, se aika missä minua odotettiin. Köysi pystyi siihen, mihin Irkutskin krapulaisten oksennuksesta ja koirankusesta täyttynyt jäinen kadunpenger ei pystynyt. Hymyilin, tunsin tikkien repeävän poskestani ja syljen valuvan leukaani pitkin. Viimeinen korahdus oli se nauruni, pilkallinen ironia tästä maailmasta. Ja sitten. Matka kohti maata, jossa minua odotettiin.


Minä olen nähnyt sen. Voi taivas, minä olen nähnyt elämän!


*

- Sumu 11.2.2016

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Paljon melua haluista (tai niiden puutteesta)

Olen viime aikoina seurannut paljon suomalaista seksikeskustelua. Väestöliiton tutkimusprofessori ja seksologi Osmo Kontulan liikkeellepanema uusi Finsex-tutkimus on nostattanut useita kirjoituksia suomalaisten seksin harrastamisesta. Huolen ja ihmettelyn aiheena on erityisesti yhdyntöjen laskusuhdanteinen määrä. Syitä löydetään monia: ihmiset eivät kohtaa, stressi, univaikeudet, ei ole aikaa. Keskustelu on siirtynyt yleisen tason seksittömyydestä sinne missä sitä ainakin tilastojen mukaan eniten harrastetaan - parisuhteisiin. Varsinkin HS:n Mielipide-osiota olen seurannut uteliaana yksilöiden erilaisia visioita lueskellen.

Oman mielipiteeni minut kirvoitti kirjoittamaan kyseisen artikkelin nimimerkki Onnellinen mies. Mielipiteessään Onnellinen mies kertoo kuinka puolison haluttomuus ja seksuaalinen vallankäyttö ajoi suhteen ja lapset kriisiin, joka korjaantui vasta erohakemuksen jättämisen jälkeen. Surullisen tarinansa loppuun Onnellinen mies lisää:

Neuvoni parisuhdeseksin puutteesta kärsiville on sama kuin fyysisestä parisuhdeväkivallasta kärsiville: kun seksuaalisuuden puute parisuhteessasi kasvaa henkisen väkivallan tuntemuksiksi, lähde suhteesta viipymättä. Pelastat silloin itsesi lisäksi vähintään yhden toisenkin ihmisen uuteen ja useimmiten parempaan elämään.

Vaikka seuraus olisi sama, niin minun korvaani seksittömän parisuhteen vertaaminen fyysisen väkivallan kokemiseen kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta.

Sinkkuna olen parisuhdeseksin saralla ehkä jäävi sanomaan juuta tai jaata, mutta aiheen ympärillä käytävä keskustelu on mielestäni menossa huolestuttavaan suuntaan. Yhä useammassa mielipidekirjoituksessa on nostettu esiin hyvin tyypillinen "nainen pihtaa ja käyttää seksuaalista valtaansa (oletettavasti) miestä kohtaan saadakseen haluamansa."

Ei kuulosta kauhean uudelta idealta.

Syvältähän se varmasti on kun ei suhteessa halut kohtaa eikä toista saa innostumaan samalla tavalla, mutta suhteen liitoksia repivä, usein sukupuolistereotypioista ammentava syyttely on nähdäkseni hieman ylimitoitettua. Varsinkin naisten haluttomuus nähdään tällaisessa tilanteessa jonakin vallankäytön kirkkaimpana ruoskana joka tarpeeksi iskuja jakaessaan sivaltaa koko suhteen poikki. Halukas osapuoli on tässä asetelmassa yksin haluineen riutuva raukkaparka, joka keskustelun, vatuloinnin, suostuttelun ja pyytämisen jälkeen alkaa pohtia ongelmaan suhteen ulkopuolisia ratkaisuja.

Onnellinen mieskin kertoo, kuinka suhde muuttui seksittömyyden ja vallankäytön noidankehäksi. Surullinen, mutta sitäkin tavallisempi tarina; kumppanit kasvavat erilleen, ajaudutaan suhteen ulkopuoliseen seksisuhteeseen, lopulta otetaan avioero.

Eräässä mielipiteeen kommentissa toivotaan, ettei Onnellisen miehen ikävästä tapauksesta tehtäisi  lyömäasetta naisia vastaan. Samaa toivon minäkin.

Seksiin liittyvä valta pitää sisällään paljon pinttyneitä sukupuolikäsityksiä. Nainen parisuhdeseksin portinvartijana on seksistinen stereotypia, joka kääntää parisuhteen maskuliinisuus-feminiinisyys -oletuksen päälaelleen. Avioliiton auvoisessa satamassa neitseellisen naisen käsite ei enää vaikutakaan niin toivottavalta. Vastaavasti maskuliinisen vallan vaatimukset yllättäen kyseenalaistetaan, kun toinen osapuoli sanookin ei. Asetelma alkaa muistuttaa tragikoomista tikku-ukkohääkuvaa, jossa mies-ukko näyttää maansa myyneltä (Googlen kuvahaun mukaan vaihtoehtoisesti myös ojentaa luottokorttia maassa ryömien/on jalastaan lukittu rautaiseen vankipalloon/tähtää itseään aseella ohimoon) ja alla lukee tyhjentävin kirjaimin: GAME OVER.

Lopulta kynnyskysymyksenä ei ole enää vain seksi, vaan sen ympärille kietoutuva valtataistelu siitä kuka saa ja kuinka paljon. I have the pussy, I make the rules.

Tutkija Maiju Parviainen nostaa artikkelissaan esiin juuri haluttomuuteen liittyvän epätasapainon parisuhteissa. Selvästi seksologiakin nojaa siihen käsitykseen, että vähemmän haluavalla on valta jonka edessä enemmän haluava joutuu väistämättä tekemään myönnytyksiä. Parviaisen aineiston mukaan suhteissa kuitenkin esiintyy myös painostusta ja myönnytyksiä joutuu tekemään myös se haluttomampi osapuoli. Artikkelissa jopa mainitaan, että naiset joutuvat jopa välttelemään yhdessäoloa joka mahdollisesti johtaisi seksiin.

Yhdessäolon välttely seksin pelossa kertoo mielestäni aika paljon enemmän seksiin liittyvistä negatiivisista tunteista kuin haluttomasta osapuolesta itsestään.  Jos seksin määrä aiheuttaa suhteessa niin paljon kitkaa ja riitelyä, ei sekään varmasti hirveästi pistä haluttamaan. Jos halukkaamman osapuolen toiveet alkavat olla vaakakupissa suhteen kestävyyden kanssa, voidaan kysyä voiko vähemmän haluavan vallasta enää edes puhua.

Ehkä haluttomuusdiskurssi voisi olla hedelmällisempää jos asiaan kysyttäisiin myös haluttoman mielipidettä. Enemmän haluavien ja vähävaltaisempien dominoima keskustelu näyttäytyy usein katkerana ja mustavalkoisena, eikä lyhytaikaisen tunteiden purkamisen lisäksi edistä pitkän tähtäimen rakentavaa keskustelua. Jokaisen tulisi myös omassa parisuhteessaan pohtia, kumpuavatko käsitykset sekä oman että toisen osapuolen seksuaalisesta käyttäytymisestä mahdollisesti sisäistetyistä sukupuolirooleista, ja voiko suhteen ongelmia kenties ratkaista molemminpuolisella komunikaatiolla, jossa ketään ei syyteltäisi pihtariksi tai kyltymättömäksi kaniksi.

Elämän onnellisin päivä.
kuva:  http://i.ebayimg.com/images/g/adsAAOSwWTRWysQB/s-l300.jpg







maanantai 29. elokuuta 2016

Vesireittejä




Pari kuvaa viime kevään retkestä lapsuudenkotini lähistöllä sijaitsevalle suolle.













© Sumu Posio



perjantai 26. elokuuta 2016

Precious and fragile things


Tässä siis ensimmäinen arvosteluni. Elokuvana toimii tematiikaltaan köyhyyttä ja väkivallan eri muotoja esittävä kasvutarina Precious, josta pidin suuresti. Tosiaan nyt Netflix-jäseneksi alettuani minulla on oiva tilaisuus pureutua elokuva- ja mediadiskurssiin entistä syvemmin - runsaasti arvosteluja siis seurannee.

Ikuisena julkkisihastujana voisin myös huvikseni nostaa esille yhden näyttelijän/hahmon jonka koen erityisen kiinnostavaksi/merkittäväksi elokuvan sisällön kannalta. 







Netflixin myötä törmäsin elokuvaan Precious, josta olen nähnyt aiemmin vain mielenkiintoni herättäneitä satunnaisia tumblrgifejä ja kuvia. Päätin katsoa sen.

Elokuva on todella raskasmielinen. Vaikka kansikuvan päähenkilö oli silmiini melankolinen ja elämään turhautunut, yllätyin silti kuinka raakana ja ahdistavana Preciousin maailma kuvattiin. Useimmat kerronnan kotikohtaukset sain katsoa niskakarvat pystyssä Preciousin turvallisuutta peläten. Perheväkivalta ja säälimätön henkinen dominointi tekevät välillä pahaa katsoa. Valokuva-albumin henkiin heräävät hahmot ja television sisällä rakastavasti hymyilevä äiti ovat kuin julmaa satiiria siitä, mitä Preciousin ympärillä todella tapahtuu. Hänen osansa vanhempien tyrannian alla on sydäntäsärkevän surullinen.

Precious on tarina nuoresta, joka toivoo olevansa kaikkea sitä mitä ei ole.

Elokuvan kantava voima ovat tilanteessaan kärvistelevät henkilöt. Henkilöt ovat erilaisia ja mielenkiintoisia, ja jokaisen persoonaa määrittävät enemmän rikkinäiset lähtökohdat kuin toiveikas tulevaisuus. Filmin hahmokehitys on kuitenkin armeliasta. Katsojalle annetaan ymmärtää että arveluttavasta käytöksestään huolimatta henkilöt elävät ja toimivat tavallaan lähinnä olosuhteiden pakosta. Jää kysymysmerkiksi, olisivatko hahmot sellaisia kun heidät elokuvassa kuvataan, jos olisivat syntyneet erilaiseen maailmaan, sellaiseen jossa eläminen ei ole riippuvaista toimeentulotuesta eikä sosiaalisessa hierarkiassa kapuaminen tarkoittaisi valkoisten pesemistä palvelukodissa minimipalkalla. Veikkaan että eivät.

Preciousin maailma poikkeaa täysin siitä länsimaisen hyvinvointivaltion kuplasta, jossa me suomalaiset olemme tottuneet kellumaan.  Rapistuneen infrastruktuurin ja roskista lainehtivien katujen sävyttämä miljöö toimii pysäyttävänä luokkaerojen, syrjinnän ja köyhyyden näyttämönä sellaiselle todellisuudelle, josta allekirjoittaneella ei ole hajuakaan. Kaikessa kurjuudessaan ympäristö pysyy realistisena ja uskottavana. Jotkut saattavat asua ihan oikeasti tuolla tavalla.

Harlem on kova ja karu eikä kukaan toivo asuvansa siellä, vähiten Precious itse.

Onnistuneesti rakennetun miljöön lisäksi elokuva on selvästi panostanut kuvaukseen ja tunnelmallisiin kohtauksiin, jotka vievät kerrontaa eteenpäin. Aiemmin mainitut telkkarikohtaukset ja hetkittäin esiinvilahtavat muotinäytökset esitetään räiskyvinä ja innostavina. Preciousin unelmissa katsojakin voi kokea hetken ajan jotain iloa, mitä käsinkosketeltavan maailman ankeus ei pysty varjostamaan. Koskettavin, ja samalla hänen maailmaansa kuvaavin oli mielestäni toive, että äiti kertoisi rakastavansa. Myös kameran käyttö kiinnitti mielenkiintoni. Still-kuvat ja yllättävät ulospäinzoomaukset luovat kohtauksiin rosoisen, huomiotaherättävän asetelman. Katsojaa ikään kuin patistetaan havainnoimaan keskustelujen hektisyys ja painoarvo kokonaisuudessaan.

Tässä kohtaa tekstiä lienee elokuva saanut jokaisen mielikuvissa enemmän tai vähemmän negatiivisen kärsimysnäytelmän leiman. Epätoivoon ei kuitenkaan tule vaipua; kyseessä on todella elämänmyönteinen ja kannustava tarina. Precious kärsimistä kriiseistä huolimatta elokuva pitää toiveikkaan ja risukasaan paistavan vaikutelmansa kiitettävästi yllä. Hänelle annetaan työkalut hajottaa sukupolvia jatkunut köyhyyden ketju ja rakentaa omaan elämäänsä tulevaisuus, joka kenties ajan kanssa parantaisi lapsuuden syvät haavat. Murheellisista lähtökohdista alustetun katsojankin sydän herkistyy, kun Precious viimein hymyilee ja nauraa. Valonpilkahdukset pimeyden keskellä ovat filmin koskettavinta antia.

Jokaisen tulisi katsoa Precious. Varsinkin rapakon takaa tuleva länkkäri saattaa nähdä "ghettoelämän" hieman eri valossa kuin mitä ironinen, idealisoitu ilmaus täälläpäin tarkoittaa.

Celebrity Crush: Paula Patton/opettaja Blu Rain - Ms. Blu Rain tuo Each One Teach One- koulussa luokkaansa juuri sitä rauhaa ja hiljaista ymmärrystä, mitä Precious kipeästi kaipaa. Blu Rain lienee tärkein osanen palapelissä, josta on määrä rakentaa Preciousille hyvä elämä. Hän sattuu myös olemaan suhteessa toisen naisen kanssa. Tämä saa allekirjoittaneen hyrisemään sekä henkilökohtaisesta tyytyväisyydestä, myös vahvistaa henkilöskaalan monipuolisuutta ja tuo vähemmistöjä esiin positiivisessa valossa.

Preciousin hymy on elokuvan odotetuin ilme.
(Kuva: http://www.listupon.com/wp-content/uploads/2014/04/precious-004.jpg)


4,5/5

//CW: perheväkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, rasismi. Elokuva on K-15.

- Sumu 27.5.2016

Esiintulo



Terve!
Olen Sumu Posio, myös nimimerkin Sarppi taakse kätkeytyvä, nyttemmin oululaistunut 20-vuotias ihmisenalku Lapista. Tämä blogi on omistettu asioille jotka herättävät ajatuksia ja kenties luovat uusia.

Olen jo kauan mietiskellyt tekstiblogin luomista. Koen tekstin ja sanojen olevan kommunikoinnin ja ilmaisuvoiman muotoa puhtaimmillaan. Siinä missä sarjakuvablogi toimii taiteellisen kehitykseni henkilökohtaisena kasvualustana, on tekstiblogin ideana koota esiin ne sanat, jotka jäävät visuaalisesti vain ajatuksen tasolle. Samalla blogin suunta on tarkastella asioita yleismaailmallisemmin ja löytää yhteneväisiä klikkejä, selityksiä sekä rakenteita niin yhteiskunnasta että sitä asuttavista ihmisistä - omasta näkökulmastani, tietenkin. Toimii epävirallisesti myös yliopisto-opintojeni tukena asioiden ylös kirjaamisessa ja tekstillisessä esittämisessä.

Tästä blogista tulet löytämään siis ainakin...

...elokuva/sarja-arvosteluja, koska leffa herättää minussa todennäköisesti enemmän ajatuksia kuin mitä kanssakatselija jaksaisi vatvoa...
...mediasta viriäviä ajatuksia ja analyysejä, koska maailman puhe ympärillämme on kuulemisen ja pohtimisen arvoista...
...kirja-arvosteluja, koska jotkut tarinat on painettava paperille...
...yhteiskunnallista kyseenalaistamista, koska jotkut rakenteet vaativat ravistelua...
...valokuvia, koska kuva kertoo [kliseisesti] tuhat sanaa...
...sekalaisia tekstejä, koska muuten kaikki jäisi vain joko omani tai tietokoneen muistin pimentoon.

Kirjustellaan pian!
- Sumu 27.8.2016