Irkutsk

//CW: itsetuhoisuus, yleinen groteskius ja ällöys

*

Minä elän. Minä tiedän sen, koska olen kokenut sen vastakohdan. Elämisen paradoksaalisen, hapertuneen kaksoiveljen.

Se tapahtui Siperiassa 1947. Pakkasta oli -47 astetta, mutta en tuntenut sitä enää. Tunsin vain lämmön, ja vaalean valon. Jälkeenpäin ajateltuna, 7 varvasta, 2 sormea, sekalaisia riekaleita kasvojen ihoa ja sydän, tottakai, jo ennen vuotta 1947, ja muutama muu sellainen hermostollinen osa jonka ihmismieli yhdistää abstrakteihin käsitteisiin kuten rakkaus ja tietoisuus, paleltuneena ja amputoituna lämpö ei ole se, mitä minun olisi siinä hangessa maatessani kuulunut tuntea. Mutta sitä se oli. Suloista, kaunista lämpöä, joka hiveli vartaloani kuin rakastetun syleily, niin, sitä minä tunsin. Lämpö tuli ennen kipua. Ja kivun jälkeen, ei mitään.

Sairaalasta herättyäni ja ihmisten järkyttyneisiin katseisiin tyynellä, onyksinmustalla katseella vastattuani, niin, sen jälkeen minä menin kotiini. Liike oli vaikeaa, kehoni itsekeskeinen vaikerrus narisi päässäni jokaisella piinaavalla askeleella. Niveleni paukahdukset muistuttivat minua -47 asteen pakkasen koettelemista ovista, joiden puu paukkui kuten minun kehoni nyt, runneltuna ja väsyneenä. Väsynyt oli kehoni, tiesin sen. Mutta minua odotettiin siellä, missä keho oli toissijainen asia. Mentävä oli. Ja niin minä raahustin läpi jäisen, routaisen Irkutskin, puoliksi linkuttaen, puoliksi Pjotriin nojaten. Pjotr oli nuori, ei tiennyt vielä paljon mistään. Ihailin hänen naiivia nuoruuden kiihkoaan, joka tuikki hänen silmistään hänen kertoessaan intohimoisesti Moskovan yliopiston kauniista pojista sen koko matkan, jonka taitoimme läpi roudasta uikuttavan Irkutskin. Minä olin vaiti. Sanani, aivan kuten kehoni, odottivat jossain muualla. Puheelle ei ollut sijaa. Mutta olihan se mukava, että joku sentään jaksoi. Olisin hymyillyt, jos harsoon kääritty pääni olisi haavoja repimättä sen sallinut.

Merimiesköyden viimein kiretessä naristen kaulani ympärille minä tunsin voitonriemua. Nyt se viimeinkin koitti, se aika missä minua odotettiin. Köysi pystyi siihen, mihin Irkutskin krapulaisten oksennuksesta ja koirankusesta täyttynyt jäinen kadunpenger ei pystynyt. Hymyilin, tunsin tikkien repeävän poskestani ja syljen valuvan leukaani pitkin. Viimeinen korahdus oli se nauruni, pilkallinen ironia tästä maailmasta. Ja sitten. Matka kohti maata, jossa minua odotettiin.

Minä olen nähnyt sen. Voi taivas, minä olen nähnyt elämän!

*

- Sumu 11.2.2016