sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Jahti

Pitemmän ajan hiljaiselon jälkeen aattelin päivittää tätäkin taas pitkästä aikaa. Kyseessä vanhempi novelli vuoden 2016 tammikuulta. Sisältää semiahdistavia kuvauksia epävakaasta vanhempi-lapsi- suhteesta, mt-ongelmista ja lääkkeiden väärinkäytöstä.


*

"Täällä ei ole mitään", äiti sanoi levitettyään roskakorini toistamiseem punaiselle persialaiselle keittiönmatolleni ja haroessaan sormiaan läpi vanhojen paperinenäliinojen ja karkkipaperien. Minua hävetti.

"No ei ookkaan, johan mä sanoin. Se vei sen", minä yritin piipittää, kuin hiiri, ja vetäytyä nurkkaan kädet käsivartta sormeillen. Aikaisemmat haavat olivat juuri ehtinyt rupeutua, mutta tuntui että tämä tilanne saisi minut repimään ne auki (taas). Hän mulkaisi minuun ylenkatseisesti, halveksuen. Varmasti nähden kynteni, jotka eksyivät kerta toisensa jälkeen selkäni takaa rupiselle iholleni.
"Älä selitä. Miksi sun isäs ois mun lääkkeet vieny?" Hän tuhahti, pyöritellen karkkipapereita turhautuneena.

"No en minä tiiä. Ehkä se halus pään sekasin, tai jotakin. En minä tiiä", yritin selittää epätoivoisesti silmät kattolautoja tiiraillen. Ehkä jos tuijottaisin tarpeeksi kauan, kellertävät kattorakenteet aukeaisivat ja sisältä valuisi paksuna norona pameja, panacodeja, tramaleita. xanoreja ja ketipinoria, kaikkea sitä mitä äiti yritti epätoivoisesti löytää matolle ripoteltujen karkkipapereiden välistä. Hänkin voisi etsiä katosta eikä odottaa niiden tupsahtavan roskakoriin.

Äiti suuttui. Näin sen hänen jännittyneistä hartioistaan, joita olin Millan kanssa oppinut pelkäämään lapsesta asti. Mieto ärsytys oli kasvanut hillityksi raivoksi. Raja oli ylitetty (taas).

"Saatanan saatana. Eikö tästä huushollista ikinä löydy mitään mitä tarttis. Pitäis sytyttää tuleen koko paska kun ei tästä yhtään tän parempaakaan tule", äiti manasi ja paiskasi roskiksen oven kiinni niin että säpsähdin. Painoin pääni luimuun kun koira. Äiti nousi seisomaan eteeni, synkkänä kuin myrskynmerkki. Hän oli minua 11 senttiä lyhyempi, mutta siinä kyyryssä luimuillessani minua paljon suurempi. Äiti oli aina minua paljon suurempi.

"Vittu tästä mitään tule", hän puuskahti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja harppoi synkkänä eteiseen. Kuulin hänen äänestään lähestyvän paniikkikohtauksen pienen vingahduksen. En osannut auttaa. Rupi irtosi kynteni alle ja veri kipusi pintaan. Äiti puki huivin kaulaansa ja veti laukun totisesti kainaloonsa. "Joo no eipä tästäkään mitään hyötyä taas ollut. Kiitti vaan sulle. Tai isälle, niinhän sä sanoit. Saatana tää koko perhe vois katsoo peiliin ja oppia olemaan", hän sanoi ennen kun aukaisi oven ja lähti kengät äänekkäästi pihan sepeliä potkien. Äiti sai viimeisen sanan (taas).

Kävelin vessan peilikaapille. Käteni olivat vielä kylmät ja tärisivät hieman. Vedin syvään henkeä ja avasin peilikaapin, nappasin hopeanhohtoisen muovipussin hammasharjan ja suihkugeelin vierestä. Pyörittelin muovipussia kämmenelläni, kokeilin sen painoa. Tonkisipa äiti roskikset vaikka sataan kertaan ja tarkistaisi taas lakanani, hän ei ollut vielä koskaan tajunnut kurkistaa peilikaappiin. Yksinkertainen mutta nerokas piilo. Kallistin muovipussia ja kolme pientä valkoista pilleriä pyörähti käteeni. Ketipinoria, tramalia, oxynormia, panacodia, xanoreja - ei ollut väliä, mitä. Ne tuntuivat kaikki samalta valuessaan alas kurkustani. Tein kämmenestäni kupin ja nielin lääkkeet sormet vettä valuen. Lavuaari tuntui kylmältä, kun nojasin sitä vasten ja keskityin hengittämiseen. Diapam maistui kitkerältä kieleni alla.

- Sumu 18.12.2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti